San­na Jääs­ke­läi­nen

Tuh­ki­mo on satu, jon­ka kaik­ki tun­te­vat. Sil­ti sen uu­det tul­kin­nat jak­sa­vat kiin­nos­taa, sil­lä ai­na löy­tyy uu­sia vi­vah­tei­ta ja yk­si­tyis­koh­tia yh­dis­tet­ty­nä klas­si­seen pe­rus­ta­ri­naan. Niin nyt­kin Po­rin Te­at­te­ris­sa. Tu­tut asi­at ovat mu­ka­na: vaa­ti­ma­ton, kai­kil­le kilt­ti Tuh­ki­mo (Mer­vi Ta­ka­ta­lo), ko­mea, vil­pi­tön prins­si (Valt­te­ri Aal­to­nen), il­keä äi­ti­puo­li (Miia Lindst­röm) ja pa­ha­nil­ki­set si­sar­puo­let Pel­le­rii­na (Hei­di Ran­ta­kei­su) ja Me­ga­rii­na (Mir­va Tolp­pa­nen). Tans­si­ai­siin mat­ka­taan kur­pit­sa­vau­nul­la, la­si­ken­kä pu­to­aa ja prins­si läh­tee et­si­mään tu­le­vaa puo­li­so­aan.

Pi­ris­tä­vä­nä maus­tee­na näy­tel­mäs­sä on mu­ka­na huu­mo­ria. Haus­kat eläin­hah­mot, ku­ten aa­si (Os­ka­ri Pent­ti­lä) ja Puk­ki (Jan­ne Turk­ki) ilah­dut­ta­vat. Tuh­ki­mon lä­hei­nen suh­de ta­los­sa asu­viin hii­riin on saa­tu mu­kaan oi­val­ta­vas­ti lii­ke­kie­lel­lä, joka on­nis­tuu Ta­ka­ta­lon kal­tai­sel­ta lii­kun­nal­li­sel­ta näyt­te­li­jäl­tä.

Par­haat nau­rut ylei­sö saa, kun la­val­la näh­dään rans­ka­lai­nen tai­tei­li­ja (Pe­ter-Se­bas­ti­an Leh­to­nen) maa­laa­mas­sa prins­sin muo­to­ku­vaa. Leh­to­sel­la on kyky teh­dä täl­lai­sia hul­vat­to­mia hen­ki­lö­hah­mo­ja, tuo­rees­sa muis­tis­sa on myös Pa­ra­dox-mu­si­kaa­lin tie­de­mies Huh­ta­saa­ri.

Sa­dun tai­ka on luo­tu on­nis­tu­nees­ti näyt­tä­möl­le. Lindst­rö­min äi­ti­puo­li on hui­ke­an kar­mi­va ta­paus ja si­sar­puo­let on­nis­tu­nut kak­sik­ko ah­neu­des­saan ja tyh­myy­des­sään. Hyvä hal­ti­a­tar­kum­mi (Kia Lai­ta­ka­ri) pii­pah­taa näyt­tä­möl­lä luo­mas­sa tai­ko­ja. Taru Lii­po­lan suun­nit­te­le­ma pu­vus­tus ko­ros­taa hie­nos­ti hen­ki­löi­den luon­tei­ta.

Tans­si­kou­lu Tan­kan nuo­ret tans­si­jat ovat nä­ky­väs­ti mu­ka­na näy­tel­mäs­sä tuo­den koh­tauk­siin lii­ket­tä ja eloa. Toi­sel­la puo­li­a­jal­la näy­tel­mäs­sä oli myös lau­lua, jota oli­si eh­kä voi­nut ol­la joh­don­mu­kai­sem­min mu­ka­na pit­kin mat­kaa.

Sa­tu­näy­tel­män pää­koh­de­ryh­mä ovat lap­set. Heil­le osa koh­tauk­sis­ta voi ol­la pit­kiä, esi­mer­kik­si Tuh­ki­mon kii­reel­li­nen läh­tö tans­si­ai­sis­ta kes­kiy­öl­lä ve­nyy ja ve­nyy. Mie­tin täs­tä nä­kö­kul­mas­ta myös kau­no­kir­joi­tuk­sen käyt­tä­mis­tä pro­ji­soin­neis­sa.

Tuh­ki­mon sa­no­ma on an­teek­si­an­nos­sa ja luot­ta­muk­ses­sa tu­le­vaan. Oh­jaa­ja Ma­ri­ka Va­paa­vuo­ri kir­joit­taa kä­si­oh­jel­mas­sa toi­vo­van­sa, et­tä kou­lu­kiu­saa­jat py­säh­tyi­si­vät miet­ti­mään, mikä on vi­al­la, kun pi­tää käyt­täy­tyä il­ke­äs­ti. Sa­man ky­sy­myk­sen eteen jou­tu­vat myös Tuh­ki­mo-näy­tel­män il­ke­ät hah­mot. On­nek­si hyvä voit­taa, sa­dus­sa kun ol­laan.